Kauneusihanteita on monia. Ne vaihtelevat vuosikymmenillä ja media on suuri osa sitä kaikkea, mistä mallia otetaan. Itse aloin katsomaan median kauneusihanteita jo ala-asteella cosmopolitanista, koska ottoäitini tilasi sen minulle. Älkää kysykö miksi,kieroutunutta, tiedän. Sain myös mallin kotoa häneltä, milloin oltiin kaalikeittodietillä, milloin tankattiin vain vettä. Elin maailmassa, missä nainen ei voi olla muuta kuin laiha. Kylkiluiden näkyminen oli plussaa, mieluiten syötiin mahdollisimman vähän ja isosta ruokahalustani sain kuulla jo 10-vuotiaana. Asiaa ei auttanut ensimmäinen poikaystäväni, joka rakasti sitä, että naisella näkyy kaikki luut mahdollisimman hyvin.
En ole koskaan ollut mielestäni pieni. En koe että itseäni oltaisiin luotu sellaiseksi. Voin huonosti liian alhaisella painolla ja ruumiinrakenteeni on pikemminkin melko jäntevä ja harteikas verrattuna siihen mitä hain aikoinani takaa. Halusin olla pieni ja siro, keijukainen. Halusin jokaisen kylkiluuni näkyvän.
Itselleni ei ole koskaan tehty minkäänlaista diagnoosia enkä ole ollut sairaalahoidossa tai mitään vastaavaa. En ole rääkännyt itseäni liikunnalla tai oksennellut useasti. Sen sijaan ruoka on pyörinyt päivittäin mielessä negatiivisella tavalla ja sairaus on ollut enimmäkseen henkisellä puolella. Mietin vuosia joka ikinen kerta miksi syön. Tunsin joka kerta tajutonta morkkista. Peitin peilejä etten nähnyt itseäni ja olin pettynyt miksen voinut olla pieni.
Ruoka oli vihollinen myös raskausaikana. Olin tarkka etten liho paljon ja välillä tankkasin työpäivien aikana vain kahvia, jotta nälkä ei yllätä. Tein pitkät treeniohjelmat, jotta laihdun nopeasti synnytyksestä. Loppujen lopuksi ei tarvinnut tehdä mitään, koska kilot lähtivät itsestään, osittain varmasti siksi että kilpirauhanen heitti liikatoiminnan puolelle.
Mallimaailma on surullinen ja siitä on puhuttu niin paljon, että en nyt jaksa siitä kauheasti alkaa kirjoittamaan. Moni muistaa varmaa Ana Carolina Restonin, joka kuoli v. 2006 174 senttisenä ja 40 kiloisena, syötyöön vain tomaatteja ja omenoita.
Siskokset, jotka molemmat kuolivat peräkkäin samaan sairauteen.
Malli joka puhui sosiaalisessa mediassa anoreksiasta ja sen vaaroista, menehtyi pitkän 15 vuoden taistelun anoreksiaa vastaan vuonna 2010.
Maailman laihin nainen Valeria Levitin painoi kuollessaan vain 25 kiloa ja antoi myös kasvot anoreksialle.
Sairautta on myös miehillä, kuten pidettäköön esimerkkinä tämä: http://www.iltasanomat.fi/makihyppy/art-1288756487093.html
Surullisia tarinoita riittää loputtomiin. Jos nyt saisin sanoa jotain yläasteikäiselle Titille, sanoisin että ole niin kuin sun on hyvä olla, Älä yritä miellyttää,koska se on mahdotonta. Koskaan et pysty miellyttämään kaikkia eikä tarvitsekaan. Kenenkään ei kuulu elää nälässä ja kytätä jokaista suupalaansa. Elämä on liian lyhyt sellaiseen. Jokaisen vartalo on myös erilainen, joillakin on pienet luut ja hento kehonrakenne ja he voivat hyvin. Se miten sinun pituinen ihminen voi hyvin kymmenen kiloa alemmassa painossa, ei tarkoita sitä että se paino olisi itselle hyvä. Ruumiinrakenne,luut ja lihaksisto tekevät ihmisistä erilaisia. Itse olen vihdoin tajunnut sen,että en voi hyvin alle 50 kilon painolla. En edes 52 kg painolla, vaikka olen vain 158 cm pitkä. Saan helposti lihaksia ja kehoni on levänneen ja hyvinvoivan oloinen pienellä liikunnalla ja normaalilla syömisellä. Jaksan tehdä asioita paremmin ja tunnen oloni itsevarmaksi. Itsevarmuus tulee siitä, että en kyttää painoani tai syömisiäni enää. Jaksan keskittyä tärkeimpiin asioihin ja oloni on terveempi ja vahvempi ruoan ansiosta. En voisi enää kuvitellakaan eläväni vedellä neljää päivää. En mieti enää jokaista suupalaani ja lähinnä nauran jos en mahdu kaikkiin housuihini. Ennen se olisi ollut maailmanloppu.
Fitnessmaailmasta on pakko sanoa muutama sana, koska se tuntunee olevan pinnalla. Ihailen heidän itsekuria osittain,mutta itsekuria on paljon muutakin. Fitness on henkisesti sekä fyysisesti rankka laji, enkä näe sitä terveenä. Kroppa on kovalla ja sen myötä myös kilpirauhasen vajaatoiminta on lisääntynyt (itse kun kyseistä sairautta sairastan, voin sanoa että kukaan ei sitä halua eikä sitä kannata hankkia edes sen uhalla, että unelmissa siintää täydellinen bikinikroppa.) Omaan silmääni ei miellytä se lopputulos ja mielestäni se on myös yksi syömishäiriön muoto. Ruoan tarkkailu ja punnitseminen,lihasten ja koko kropan kyttääminen koko ajan ja jatkuva kehittäminen itsensä kanssa, jossa äkkiä tulee sokeaksi etkä enää näe rajoja. Elämä pyörii ruoan,liikunnan ja kropan ympärillä. Aika pitkälti kuulostaa anoreksialta tai ortodeksilta. Linkki fitnessjuttuun tässä (toiv. Nämä toimii)
http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/art-1288757109598.html
Tässä kuvat puhukoot puolesta. Kaikki kuvat paitsi raskausajan kuva on reippaan vuoden takaa,
Raskausaika…
NYKYÄÄN (kuvat otettu 28.3.2015)
Silmiin on tullut eloa reilussa vuodessa….
En tiedä näkeekö näistä nyt mitään eroa,mutta sisäisesti mulla on paljon parempi olo ainakin, mua yks inspiroiva blogi on sellainen kuin Venlan silmin 🙂 http://venlasavikuja.indiedays.com
anoreksia, fitness, hyvinvointi, onnellisuus