Vuonna 1999 muutin veljeni perheeseen,kun tilanne äitini kanssa oli mennyt liian pitkälle. Pitkällehän se oli mennyt jo aikoja sitten,mutta vihdoin sosiaalitoimistokin sen ymmärsi. Olin aluksi innoissani että pääsin muuttamaan pois, vaikka ikävöinkin äitiäni. Koko sen ajan kun asuin perheessä,en ollut yhteydessä äitiini. Koitin soittaa, mutta hän ei vastannut. Yhtään kirjetta tai puhelua ei tullut koko aikana.
Asuin perheessä kymmenen vuotta ja tunsin oloni ahdistuneeksi. Minua määräiltiin ja komenneltiin kaikissa asioissa,elämäni oli hyvin rajoitettua. Arestia tuli pienimmistäkin asioista. Itsetuntoni vedettiin kymmenen vuoden aikana lopullisesti pirstaleiksi. Ottoäitini oli kova laihduttaja. Opein jo pienenä diettien ihmeellisen maailman. Opin että naisen pitää olla laiha ja sain paljon kuulla negatiivisia asioita kaikesta, hiuksistani,painostani, koulun käynnistä (6 numeron saaminen kokeessa merkkasi että olen surkea). Koskaan en siis ole ollut ylipainoinen ja ottoäitini ei esimerkiksi ole koskaan nähnyt minua näin ”lihavana” mitä nyt olen. Se kertoo jo jotain.
Elin ympäristössä missä matkusteltiin,saatiin paljon joululahjoja ja elettiin muutenkin melko materialismihenkistä elämää. Kuitenkin se kaikki oli vain pintapuolista. Kodin sisäpuolella oli tappeluita. Jouduin todistamaan kuinka veljeni yritti tukehduttaa vaimonsa tyynyllä. Näin monet lyönnit ja mustelmat. Henkinen väkivalta oli silti pahin.
En saanut päättää asioistani mitään. Väkipakolla vietiin rippileirille,vaikken olisi halunnut. Jopa ammattikouluni paikka päätettiin ylä-asteen jälkeen. En saanut valita itse mihin menen vaan sen teki perhe minun puolesta. 18-vuotiaana menin autokouluun. Pyysin että olisin saanut rahana sen ajokortin, koska tiesin etten kykenisi ajamaan autoa paniikkihäiriöni takia. Mutta nöyränä likkana menin ja ajoin kortin koska käskettiin.
Olin helppo teini. Oli yksinäinen ja aina omassa huoneessani. En polttanut enkä juonut. Olin herkkä ja pelokas,johtunee jo siitä mitä olin kokenut vauvasta asti. Olin helppo kohde henkiselle väkivallalle, koska en uskaltanut sanoa vastaan. On vaikea kuvailla mitä sen perheen arki oli. Joka päiväinen piilovittuilu kuului asiaan. Perheen vanhin poika kärsi änkytyksestä ja siitäpä vasta vittuilua vedettiinkin. ”Puhu nyt kunnolla. Eihän susta saa mitään selvää!”. En ymmärrä miten joku voi nuorelle pojalle sanoa jotain tuollaista,
Muistan ikuisesti kun veljeni sanoi ”sitten kun sulla on omia lapsia niin sä ymmärrät”… noh tota,en mä kyllä ymmärrä…
Kun ihminen kasvatetaan siihen, että sun on PAKKO tehdä jotain,sulla ei ole vaihtoehtoja eikä päätäntävaltaa, alkaa jossain vaiheessa uho tulla vastaan. Mä tajusin sen 19-vuotiaana kun muutin pois kotoa ja lopetin yhteydenpidon tähän perheeseen. Se tunne kun tajusit vihdoin olevas vapaa. Kukaan ei määräillyt tai ollut käskyttämässä. Vapauden tunne lähtee helposti käsistä kun oot ollut kahlittuna pitkään. Niin se lähti multakin. Kiltistä absolutistitytöstä tuli ihminen,joka muutaman vuoden sisään hengaili rännittäjien kanssa… siitä lisää seuraavaksi.
elämä, lapsuus, menneisyys, vapaus