Lucas syntyi 13.5.2012 Äitienpäivänä. Lapsi ei todellakaan ollut suunniteltu. Elimme päihdetäyteistä elämää ja kaikki oli sekavaa. En muista noista ajoista oikein mitään,enkä raskausajasta koska olin todella sairas. Toisen osapuolen asioista en voi puhua julkisesti, mutta päihteiden käyttö loppui siihen, kun raskaustesti näytti Plussaa. Lopetin tupakoinninkin ja lääkkeet.
Mä olin alusta alkaen kovin epävarma lapsen suhteen. En ollut koskaan halunnut lapsia enkä tykännyt niistä. Mulla ei ollut mitään äidillisiä tunteita ja kovasti toivoin, että raskauden aikana tai viimeistään lapsen synnyttyä ne tulisivat pintaan.
Nukuin välillä 18 tuntia vuorokaudessa, sairastan siis kilpirauhasen vajaatoimintaa. Raskausaikana tuo kilpirauhanen pitää toimia vielä tehokkaammin ja mullehan se oli mahdotonta kun elin on täysin kuollut. Olin tuolloin jo muutaman vuoden yrittänyt hakea lääkitystä,mutta mulle sanottiin, että mulla on vaan masennus. Kiitos vain, koska sen ansiosta olen viidettä vuotta koukussa mielialalääkkeeseen. Olin heikko ja väsynyt sairauteni takia. En pystynyt nostamaan tai avaamaan maitopurkkia, koska lihakset olivat niin maitohapoilla. Hiuksia lähti tukoittain,huimasi koko ajan, hikoilutti,seuraavaksi taas oli kylmä. Vasta raskauden viimeisellä kolmanneksella sain lääkityksen, koska sanoin etten voi mitenkää hoitaa pientä lasta heikon kuntoni vuoksi. Viimeinen kolmannes oli helpoin,koska ensimmäistä kertaa vuosiin en elänyt kivuissa, muistin jopa mitä päivän aikana oli tapahtunut ja jaksoin katsoa salkkarit alusta loppuun nukahtamatta.
Mun tunnetaso oli todella erilainen raskausaikana kuin varmaa monella muulla odottajalla. Koin valtavia paineita, itkin paljon. Mietin monesti miksi pidimme lapsen. Kai se oli pohjamudassa menevällä ihmisellä viimeinen oljenkorsi,että nyt on pakko muuttua ja että lapsi pelastaa kaiken. Ei se niin mene ja on väärin pitää lasta sen takia.
Ulkonäköpaineet olivat kovat. Rasvasin itseeni jatkuvasti ja näin painajaisia että sain raskausarpia. Onneks en saanut oikeasti. Söin,mutta joskus tankkasin vain kahvia ja vettä. Painoni nousi n. 8 kg mikä oli mulla rajana. Enempää ei saanut tulla ja vatsalihaksia tein sairaalassa jo synnytyksen jälkeen vaikka ei suositella. Paino tippui nopeasti ja olin omissa mitoissa alle viikossa.
En koe että olisin tuntenut valtavia rakkaudentuntemuksia Lucaksen synnyttyä. En näe enkä koe että lapsi pitää olla kaiken keskipiste tai että lapsen jälkeen ei voi enää ajatella muuta kuin mitä se haluaa ja vaatii. Välitän ja rakastan Lucasta ylikaiken,se pieni ihminen pitää mua edes jotenkin pinnalla. Se on ainoa syy,miksi jaksan elää ja olla.
Koenko olevani hyvä äiti? En,en todellakaan. Kun mä erosin ja lähdin,Lucas oli 8 kk. Poika jäi isälleen. Osittain alkoholinkäyttöni takia, mutta myös sairauteni. Tai alkoholinkäyttöä ei ollut vielä,kun asuin pojan kanssa samassa taloudessa, mutta halu mennä ja tulla oli Kova. En ollut valmis äidiksi enkä ottamaan vastuuta. Halusin vain olla sekaisin ja mennä. Sairauteni palasi raskauden jälkeen, meni liikatoiminnalle ja jostain helvetin syystä mun koko lääkitys vaan lopetettiin. Elämä alkoi menee todella lujaa. Poikaa tuli usein hoidettua kauheissa krapuloissa. Mietin,että ei se haittaa mitä teen sillon kun mulla ei ole poikaa. Ei se niin mene… muistan hyvin yhden kerran,kun istuin paikallisten pultsareiden kanssa keskustorilla ja poika tuli isänsä kanssa vastaan. Kello joku 12 päivällä tiistaina ja ex-mies sanoo että toivottavasti oot ylpee itsestäs. Se pysäytti. Lopetin hengailun siellä ja hain kouluun. Olin 3 kk juomatta mitään.
Mä olen sairas ja mulla on niin heikkoja ja huonoja päiviä,että mä en selviäis pojan kanssa yksin. Kamalaa on ollut myös myöntää itelleen, että mulla on ongelma. Että mä oikeesti oon niin alkoholiin menevä ihminen,että mä oon jollain tapaa verrattavissa mun äitiin. Mun mielestä oli hyvä, että Lucas jäi isälleen,ettei vaan tilanne menis mihinkään sellaiseen kun mulla että lapsi joutuu katsomaan äidin juomista. Tosin en juo silloin kun mulla on poika enkä vie poikaa paikkoihin missä juodaan.
Mun tunteet lapseeni on kasvaneet viime aikoina. Musta tuntuu,että mitä enemmän Lucas kasvaa, sen enemmän meillä on äiti-poika yhteys. Meillä on hauskaa yhdessä ja on aina ihanaa kun Lucas rutistaa lujaa ja sanoo ”äitiiiiiii”.
Mulla on valtavat syyllisyyden tunteet joka päivä. Ei ole päiviä,ettenkö olisi pettynyt itseeni. Mietin miksi olen sairas ja riippuvainen. On kamala selitellä ihmisille miksi lapsi on isällään ja kohdata niitä tuomitsevia katseita. Toisaalta,en selittele enää ja mun mielestä lapsi voi olla isän luona siinä missä äidinkin.
Silti joka kerta kun vien pojan takaisin isälleen,koitan olla kuulematta kun pieni huutaa mun perään. Silti aina melkein tulee kyynel silmään. Silti poika menee kyllä innoissaan isälleenkin,tiedän että sillä on hyvä olla ja sillä on maailman paras isä,toisin kuin äiti. Tätä kirjoittaessa itken,mikä on alkanut olemaan aika erikoista. En itkenyt edes kun poika syntyi, olen tunne-elämältäni ollut kuollut jo vuosia. Nyt viime aikoina vasta koen, että mua koskettaa pojan halaukset ja suukot,se kun se tulee tarjoamaan mulle ruokaa koska ”äiti on pieni,äidin täytyy syödä.” Ja takki pistetään äidin päälle,ettei tule kylmä.
Mulla on joka päivä paha olla tän asian kanssa vaikkei se musta näy. On kamalaa olla niin sairas ettei jaksa. Välillä on hyviä kausia, kuten nyt on ollut ihmeen kauan, mutta pohjaa kohden mennään aina uudestaan ja uudestaan. Alkoholi on ongelma kyllä, mutta ei niin paha kuin muutama vuosi sitten. Teen siitäkin postauksen erikseen.
Silti mulla on tarjota koti pojalle, hän ei joudu näkemään päihteiden käyttöä ja aina olen pitänyt huolen,että pojalla on puhtaat vaatteet,vaipat ja ruokaa. Ruoka on sellainen, mistä olen aina ollut sairaaloisen tarkka. Kun itse näki nälkää ja muistaa lapsuudesta sen kuinka sisuskaluja sattui kun keho huusi ruokaa, en halua sitä ikinä lapselleni. Jos Lucas ei syö illalla, en nuku seuraavana yönä hyvin,koska pelkään että mitä jos sillä onkin nälkä ja jos sen verensokerit menee liian alas. Aamulla kysyn ekana onko nälkä ja muutenkin oon ylihuolehtiva sen asian suhteen.
On ollut hieno huomata kun poika kasvaa. Kävelee ja juttelee,antaa halauksia ja suukkoja. Tosin aika vähän yleisillä paikoilla,kun hän on iso poika ja äiti vähän nolo 😀 nyt vasta tuntuu,että alan tuntemaam todellisia vahvoja tunteita ja en malta odottaa, että Lucas kasvaa ja meille tulee mukavia juttuhetkiä (sehän jakaa mulle varmasti kaiken, niimpä niin ;D)
Mutta kiteytettynä, rakastan poikaani ylikaiken ja kuolisin hänen puolestaan. Todella kornia mutta faktaa. Ja aina kaiken tyhmän ja ahdistavien ajatusten tullessa päähän, Lucas pyyhkii ne pois mun mielestä ja tiedän, miksi tässä maailmassa vielä olen <3
äitiys, alkoholi, blogi, lapsi, rakkaus, syyllisyys