Synnyin Raumalla 9.7.1990. Äitini oli iäkäs,yli 40-vuotias kuten isänikin. Vanhempani eivät koskaan olleet yhdessä,olin baari-illan jälkeinen vahinko. En ollut mikään haluttu tai suunniteltu lapsi. Äitini on myöhemmin harmitellut,että on minut pitänyt. Hän joi jo reippaasti ennen syntymääni ja joi myös sen ajan kun minua odotti. Minulla on äitini puolelta veli ja sisko. Isäni puolelta yksi veli. Välit ovat aina olleet muuta kuin sisarelliset. Johtunee ikäeroista, sisarukset olivat kuitenkin jo täysi-ikäisiä kun synnyin. Ainoa läheinen suhde tuli toiseen veljeeni, mutta sekin on kariutunut myöhemmin.
Lapsuuteni oli aika rankka ja se painaa aina jollain tavalla joka päiväistä elämääni vielä nykyäänkin. Olin kolme tai neljä vuotta vanha,kun äitini jätti minut ensimmäistä kertaa yksin kotiin mennäkseen baariin. Olen monet yöt itkenyt,nähnyt nälkää ja ollut peloissani. Muistan miten äiti aina yritti saada minut nukkumaan,hoki miten hän ei lähde mihinkään. Leikin lopulta nukkuvani ja kuulin kun ovi kävi. Äiti lähti. Muistan ne kerrat, kun äiti sanoi vievänsä minut johonkin kivaan paikkaan,lupasi ostaa minulle jotain tai viettää aikaa kanssani. Niin ei koskaan käynyt. Totuin pettymyksiin jo pienenä. Turpaan tuli henkisesti ja välillä fyysisestikin.
Asuimme aina baarien lähettyvillä. Vietin yöni yksin, rutistaen nalleani, joka oli ainoa turvani. Soitin lankapuhelimestamme tutuille tai veljelleni. Jossain vaiheessa äitini alkoi piilottamaan puhelinta,etten pääse soittamaan. Nukuin huonosti ja aina melkein toinen silmä auki. Pelkäsin ja tärisin. Odotin kun ovi kävi ja äiti tuli kännissä kotiin,milloin yksin,milloin jonkun miehen kanssa. Monet yöt hän tuli luokseni, veti peiton päältä,otti hiuksista kiinni,huusi ja raivosi miten olen hankala ja paha lapsi,miten en tule koskaan saamaan mitään aikaseksi ja kirosi ettei ollut minusta aborttia tehnyt. Oli minun vika,että olin hänen unelmiensa tiellä. Ilman minua hän matkustelisi ja voisi elää omaa elämäänsä. Totuin olemaan aina jaloissa ja jotenkin ylimääräinen.
Äitini harvoin joi kotona. Kesäisin varsinkin terassi kutsui ja olin jo alle kouluikäisenä käynyt enemmän baareissa kuin moni täysikäiseksi täyttänyt. Olin vaikea ja rasittava lapsi myös siksi että en jaksanut olla terasseista toiseen päivät pitkät. Istuin tunteja porukassa,missä ihmiset (äitini mukaan lukien) joivat itsensä humalaan. Monesti halusin lähteä,mutta halusin myös olla äitini lähellä vaikken häneltä rakkautta saanutkaan. Jossain vaiheessa iltaa minut vietiin aina kotiin ja jäin taas yksin. Pelkäsin ja tunsin oloni turvattomaksi.
Kotimme oli aina siistii. Meillä oli hienoja asuntoja, koska äitini sai valtavan perinnön. Kaikki rahat menivät kuitenkin alkoholiin. En saanut uusia vaatteita tai ruokaa. Elin paljon nälässä ja kouluun mentäessä koulun ruoka oli minulle luksusta. Söin paljon aina siellä,koska tiesin että kotona en saisi ruokaa. Koulussa minulla ei ollut oikein kavereita. Muistan kuitenkin,kun toisella luokalla sain kutsun luokkakaverin synttäreille. Olin todella onnellinen, mutta en saanut rahaa ostaa lahjaa. Annoin lahjaksi minulle tärkeän korun,koska en halunnut olla se jolla ei ole antaa mitään.
Olin hyvin apaattinen lapsi. En koskaan leikkinyt. En hymyillyt tai ollut iloinen. Useimmissa lapsuudenkuvissa katseeni on tyhjä ja ilmeeni vakava. Olin hyvin herkkä ja pelkäsin ihmisiä. Itkeskelin paljon ja muistan kaikki kerrat kun nukahdin märälle tyynylle,itkin kunnes nukahdin. Sydämeni pompotti jatkuvalla syötöllä ja olin hermostunut kaiken aikaa. Kaikki oli epävarmaa ja pelottavaa. Kehenkään et voinut luottaa, itsetunto vedettiin maan tasalle jo pienenä tyttönä ja jossain kohtaan ei enää edes osannut näyttää pahaa oloaan, koska tiesi ettei se auttanut mitään. Olin oppinut jo pienenä itkien pinnasängyssä paskasissa vaatteissa ja maha kurnien, ettei se hyödytä mitään. Vaikka huusin ja kaipasin huomiota,halusin halauksen tai silityksen,en koskaan sitä saanut. Tulin torjutuksi jo vauvana.
Isäni oli hyvin etäinen. Hän asui toisessa kaupungissa ja näimme harvoin. Vasta muutettuani pois äitini luota,käynnit tihenivät edes hieman. Isäni on silti jäänyt minulle etäiseksi.
Ainoa pelastukseni lapsena oli oikeastaan veljeni. Hän asui vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa samassa kaupungissa. Usein olin heillä yötä ja joskus useita päiviäkin putkeen. Ikinä ei ollut pelkoa että äitini olisi soitellut perääni, koska ei välittänyt missä olin. Muistan kerran kun sain muutaman markan veljeltäni. Hän sanoi : ”älä käytä rahoja, paitsi kun on oikeasti pakko. Jos jäät yksin ja sinua pelottaa,vähän matkan päässä on puhelinkoppi.” Pistin ne rahat patjan alle. Suojelin niitä ja ne olivat elämäni tärkeimmät kolikot. Lankapuhelimen piilotuksen jälkeen koin niistä muutamasta hilusta turvaa, se oli jonkinlainen valttikortti kun seuraavan kerran jään yksin.
Veljeni yritti tehdä sosiaalitoimistoon tuttavuutta tilanteeni vuoksi kuten myös muutama muukin ihminen. Silloiseen aikaan vain ei asiat hoitunut ihan kuten nykyisin. Kuka vaan ei saanut tehdä ilmoituksia ja meno tuntui olevan aikalailla läpi sormien-katsomista. Pitkien sossutapaamisten ja käyntien pohjalta pääsin viimein muuttamaan veljeni luokse, vuonna -99 ollessani yhdeksän vuotta. Olin helpottunut ja ajattelin että asiat muuttuvat nyt paremmiksi. Niin ei kuitenkaan käynyt….
Jatkuu ensi postauksesssa.
äiti, arvet, lapsuus, muistot, traumat